|
|
Post by Terälän talli on May 9, 2022 10:29:18 GMT
VIIKONLOPUN MAASTOLEIRI 3.-5. kesäkuuta 2022 Tervetuloa Terälään viettämään viikonlopun mittainen (kolme päivää, kaksi yötä) valju yleisurheilu-hevosleiri, jossa pääpaino on maastoilussa. Muutakin toki tehdään, eikä pelkästään hevosten kanssa. Ikäraja on K12. Leirille saa tulla oman hevosen kanssa, mutta käytettävissä on myös Terälän ratsut, joista voi toivoa leirihoitsua. Terälässä ei ole majoitusta, mutta leirille tulijoille on varattuna Pimikallion Pimiö-motellista b&b ( motelli on tosin saanut nettiarvosteluissa vain yhden tähden...). Terälän talli sijaitsee 26 kilometriä Lahdesta Pimikallion kunnassa, aivan Lahteen päin vievän valtatien varressa. [Epävirallisesti - jonka talliomistaja tietysti kiistää, jos sitä kysyy - yömaastoiluun saattaa liittyä selittämättömiä ilmiöitä...]  Virtuaalisesti tapahtumaan osallistuvat saavat valita itselleen (ufo) havaintotehtävän, joka tulee sisällyttää leiritarinaan. Vähintään 1 tarina tapahtumasta on siis pakollinen, toki lisääkin saa turista ja vaikka piirtääkin! Vihjeet nivoutuvat yhteen muodostaen eri hahmojen näkemykset viikonlopun kummallisista tapahtumista... Ohessa on tarinapohjaa siivittämään öisten maastoretkien kulkua. VIIKONLOPUN OHJELMA
Pe 3.6.
- Kirjautumiset motelliin viimeistään kello 12.
- Saapuminen Terälään klo 11-13 välillä.
- Kimmo Mehula pitää tallikierroksen ja esittelee paikat.
- Leirikaste urheilukentällä klo 15 (juoksukilpailu radan ympäri) > voittaja saa suklaapatukan. Kimmo itse ei juokse metriäkään hengästymättä hinkuyskään, mutta tykkää tsempata ja kannustaa muita :-) Limutarjoilu kisan päätteeksi ja yleistä jutustelua.
- Hevosten yhteinen hoitohetki tallilla klo 17.
- Maastoretkelle lähtö klo 18.
Mitään yllättävää ei tapahdu... tosin ilmanala on painostava ja tuulenpuuskat jotenkin kummallisia. Ihan kuin sähköä olisi ilmassa? Tuntuuko sinusta jotenkin hassulta tai oudolta? Ehkä se oli se Mehulan tarjoama paha halpis kahvi... tai se sämpylä, jonka nopeasti päivällä söit tietämättä tarkalleen, mitä sen välissä mahtoi olla... - Tallilla ollaan takaisin klo 21.
La 4.6.
- Ensimmäinen ratsastustunti (koulua) kentällä klo 11. Opettajana Hanna. Omat hepat tai Terälän ratsut.
- Porukalla yhdessä syömään Pimikallion buffettiravintolaan klo 14, kyyditys Hannan pakulla ja Mehulan autolla.
- Sählyn peluuta urheiluhallilla klo 17.
- Yömaastoretkelle lähtö klo 21. Omat tai Terälän ratsut. Retken vetää Hanna. Yö vietetään teltoissa pellolla lähellä metsän rajaa.
Joku väittää kuulevansa outoa kohinaa, mihin Hanna vastaa jotain tuulesta ja toinen tokaisee putsaamaan korvat aamuisin. Ilta hämärtyy ja, kun pimeys lankeaa, taivaalla näkyy täyspilvisestä säästä huolimatta tähtiä. Tai siis yksi tähti. Tai siis tähdenlento - tai siis...! "Se liikkui, varmasti liikkui, siksakkia ja sitten hävisi nopeasti!" Silminnäkijää katsotaan kieroon... ei nyt sentään. Pian kaikki havahtuvat valonvälkähdykseen pimeydessä ja yksi urhea päättää mennä katsomaan, mitä puitten siimeksestä löytyy... vai löytyykö mitään?
Su 5.6.
- Takaisin tallilla piti olla viimeistään klo 10, mutta yöllä yksi leiriläinen on kadonnut ja sen takia Terälässä ollaan vasta klo 12 jälkeen. Sitten onkin aika puida yön tapahtumia urakalla, mitä Hanna koettaa järjellä selittää ja saada kaikki rauhoittumaan ja normaalin palaamaan ohjelmajärjestykseen.
- Toinen ratsastustunti (vikellystä) maneesissa klo 15 Terälän hevosilla Sankari ja Wambi. Opettajana Hanna.
- Vapaaehtoinen uimahallissa käynti klo 17-19 Mehulan kanssa.
- Leiri päättyy virallisesti klo 21, mutta motellihuone on varattuna leiriläisille vielä su-ma yöksi.
  Leirille mahtuu 8 osallistujaa. Viimeinen ilmoittautumispäivä 2.6.- Tähän topaan:
leiriläisen etu- ja sukunimi (ja esittelysivu, jos on) + sähköposti,
hevosen kutsumanimi ja osoite (tai toiveratsu Terälästä),
sekä silminnäkijähavaintotehtävä (A-E).
- Valitse yksi (1) seuraavista silminnäkijähavainnoista, joka on sisällytettävä leiritarinaasi (vain viidelle hlölle):
A. Kuulet kohinaa ja aaltomaista ääntä, jota et saa paikannettua. [la]
B. Näet nopean tähdenlennon kaltaisen ilmiön, joka häviää niin nopeasti, ettet ehdi kunnolla katsoa. [la]
C. Näet vilkkuvan valopallon kaukana taivaalla, mutta et ole varma oliko se lentokone. [la]
D. Päätät mennä kaikkien muiden puolesta pimeään metsään selvittämään valoilmiötä (kts. H; saat lisävaihtoehtoja tarinaa varten yp:ltä). [la]
E. Aamulla yksi leiriläinen puuttuu - sinä. Mihin olet joutunut, mitä on tapahtunut? [su]
Lisäksi kaikki kokevat seuraavia ja voit sisällyttää niitä vapaasti leirikokemukseesi mukaan:
+F. Outoa kehon kihelmöintiä ja päänsärkyä, jolle et löydä selitystä. [pe-la]
+G. Outoja kehotuntemuksia, vatsa sekaisin ja jopa oksennat. [pe-la]
+H. Valonvälkähdys pimeän metsän takana. [la]
- Tarkista tästä topasta, ettei aikaisempi ilmoittautuja ole valinnut samaa tehtävää (yksi per osallistuja).
Kun olet saanut varmennuksen leirivarauksesta, tuotoksia saa laittaa tulemaan tähän topaan!
Viimeinen päivä liittää leiritarina mukaan on 5.6.
|
|
|
|
Post by Hanna K. on May 11, 2022 11:08:41 GMT
Hei kaikille! Tervetuloa leireilemään Terälään! Sartsu, sinulle on varattu leirihoitsuksi Otto. Havaintotehtävä A on myös sinulle ( kuulet lauantai-illan maastoretkellä kohinaa ja aaltomaista ääntä, jota et saa paikannettua)! Sisu, sinulle on varattu leirihoitsuksi Misty. Havaintotehtävä E on myös sinulle ( sunnuntaiaamuna yksi leiriläinen puuttuu - sinä. Mihin olet joutunut, mitä on tapahtunut?)! Saat kehittää itse syyn katoamiselle ja mistä lopulta löydyit, vai löydätkö itse ehkä takaisin tallille tai muiden luo? Salma, sinulle on varattu leirihoitsuksi Wambi. Jos ilman hevosia tulee lisää leiriläisiä, siinä tapauksessa Wambi siirtyy tarpeen mukaan toiselle, mutta ainakin se on käytettävissä vikellystunnilla ja varmasti onnistuu myös koulutunnin ratsuna! Havaintotehtävä B on myös sinulle ( näet nopean tähdenlennon kaltaisen ilmiön lauantain maastoretkellä, joka häviää niin nopeasti, ettet ehdi kunnolla katsoa.)! Kiril, sinulle on varattu leirihoitsuksi Ewe. Havaintotehtävä D on myös sinulle ( lauantain maastoretkellä päätät mennä kaikkien muiden puolesta pimeään metsään selvittämään valoilmiötä)! Saat sähköpostilla ylläpidolta lisäohjeistusta siihen, mitä metsästä ehkä löytyy... - Tuotokset tulee laittaa tähän samaan topaan! Yksi leiritarina on pakollinen sisältäen oman havainnon, mutta lisäksi kaikki muutkin vapaaehtoiset lisätuotokset saa jakaa tänne yhtälailla! :-)
|
|
sisu
Teräläinen 
Posts: 2
|
Post by sisu on May 27, 2022 12:02:46 GMT
Yömaasto (lauantai-sunnuntai) Sisu - Misty Vilpoisa tuulenvire pyyhkäisee pellon ylitse ja saa minut hytisemään kylmästä. Outoa. Juuri vähän aikaa sitten ilma oli helteinen ja hiostava. Miksi tuuli tuntuu niin jäätävältä nyt, kun pimeys alkaa laskeutua Terälän maiden ylle? Yömaaston vetäjä Hanna oli kertonut sen olevan vain kaukaa tuleva merituuli. En kuitenkaan usko siitä sanaakaan. Eihän täällä ole merta nähtykään. Mutta kuka minä olen sanomaan vastaan ihmiselle, joka on elänyt Terälässä koko elämänsä ja minä vain viimeiset kaksi päivää?
Katson ylös taivaalle, ja paikannan pellon toiselta puolelta nousevan kuun kalmanvalkoisen hahmon. Muutama hatara pilvi peittää tummansinistä taivasta, mutta muuten on aivan pimeää. Outoa. Missä kaikki tähdet ovat? Yhtäkkiä näen silmäkulmassani välähdyksen. Se on kirkas, pieni ja nopea. Käännän nopeasti päätäni vasemmalle, mutta sen tehdessäni valo on jo niin himmeä, että sitä hädin tuskin erottaa tummaa taivaankantta vasten. Sitten se katoaa kokonaan puiden taakse. Mikä se oli? Tähdenlento? Mutta miksi taivaalla ei näkynyt sen lisäksi muita tähtiä? Värisen. Tällä kertaa se ei johdu kylmästä. Minua huimaa. Tunnen kouraisun vatsassani ja yhtäkkiä minua oksettaa. Juoksen lähimpään puskaan ja annan ylen. Joku ilmestyy taakseni ja kysyy, olenko okei. Köhin ja syljeskelen pahaa makua suustani, ja vastaan myöntävästi. Minulle ojennetaan vesipullo ja otan siitä hörpyn. Olo paranee hieman.- Ootko sä syönyt jotain huonoa? Just äsken näin Sartsun juoksevan salamana kauemmas pusikkoon kädet housunnapeilla.
Käännyn ympäri raskaasti hengittäen ja tuijotan suoraan Salman suuriin silmiin. Ne kiiluvat harmaanvihreinä, ja hänen lyhyt polkkatukkansa on sotkuinen. Hymykuopat erottuvat vain heikosti hämärässä. Ojennan vesipullon hänelle takaisin ja hymyilen kiitollisena.- Joo, kiitti. Vähän huono olo vaan. Varmaan johtuu jännityksestä, vastaan ja pyyhkäisen suutani ratsastustakkini hihalla.- Etkö sä oo ennen ollut yömaastossa? Salma kysyy kävellessämme rinnakkain kohti leirintäaluetta.- En. Mä pelkäsin lapsena pimeää, ja sain aina tapella äidin kanssa, että uskalsin ees kävellä ponin kanssa maneesista talliin pimeinä syysiltoina. Tosin mä olen jo päässyt yli siitä pelosta, ja nykyään tykkään olla paljaan tähtitaivaan alla. Oon vaan ehkä kattonut liikaa kauhujuttuja.Leirintäalueella on täysi tohina päällä, kun leiriläiset pystyttävät telttojaan ja Hanna häärää nuotion ympärillä lämmittämässä kaakaota pienessä retkikeittimessä. Menemme Salman kanssa katsomaan hevosia Hannan käskystä. Ne on sidottu kiinni riviin pellonreunaan, jonne Hanna on järjestänyt väliaikaiset puomit. Hevoset hörisevät uteliaina, joku polkaisee maata etukaviollaan ja toinen steppaa levottomasti paikallaan. Suuntaan oman leirihoitsuni Mistyn luokse. Suloinen lumenvalkea ponitamma kurkottaa päätään minua kohti ja silitän sen pehmeää kaulaa. Sormeni takertuvat sen harmaisiin jouhiin, kun se nuuhkii taskujani toiveikkaana. Salma on siirtynyt edemmäs kimon Bonnie-poninsa luokse, joka kuopii kärsimättömänä.- Johan nyt, ethän sä yleensä näin hermona ole, höpsö poni, Salma toruu ja alkaa käydä ponin kehoa läpi. Tamma on kieltämättä tavallista hermostuneempi, ja häntä huiskii hurjana vaikka ötököitäkään ei lähettyvillä juuri ole kylmästä tuulesta johtuen. Hakeudun lähemmäs Mistyn lämpöistä kylkeä, kun tuuli ulvoo taas. Nyt siinä on jotain erilaista. Hätkähdän. Täällä metsän puolella tuuli on voimakkaampi ja siihen on sekoittunut jotain muutakin. Suhinaa? Ei. Kohinaa. Kuin olisin juuri painanut merenrannalta löytämäni näkinkengän korvaani vasten. Vilkaisen olkani yli yhä syvenevään metsään, sitten Salmaan ja kuljetan kättäni hajamielisesti Mistyn selällä.- Kylmeneekö ilma täällä koko ajan vai oonkohan mä tulossa kipeäksi? kysyn hiljaa. Salman pää kurkistaa Bonnien takaa ja helpotuksekseni huomaan, että hänenkin kasvoillaan loistaa epäilys.- Meinasin juuri kysyä samaa. Täällä puiden keskellä on ihan tosi kylmä. Onneksi tässä on nää hevoset lämpöpattereina, Salma heittää. Hän yrittää selvästi keventää keskustelua, mutta huomaan, että hän vilkuilee taaksemme metsään yhtä epäluuloisena kuin minäkin hetki sitten. Minut valtaa epämiellyttävä tunne siitä, että jokin on vialla. En kuitenkaan osaa sanoa, mitä intuitioni yrittää minulle kertoa.- No, ehkä osuttiin juuri kesän ensimmäisiin yöpakkasiin. En malta oottaa, että pääsen lämpimään makuupussiin nukkumaan. Oon ihan puhki! Voihkaisen ja painan pääni Mistyn säkää vasten. Poni kavahtaa liikettäni, ja tajuan unohtaneeni, että nyt ei olla Seppeleessä. Tämä ei ollut hoitohevoseni, joka oli tottunut lääppimiseeni. Pyydän Mistyltä hiljaa anteeksi, vaikka se tuskin ymmärtää sitä, ja peräännyn sen luota. Se huokaisee syvään ja ravistelee päätään raivokkaasti. Bonnie hirnuu kimeästi niin, että hätkähdän ja sydämeni alkaa takoa. Onneksi se oli vain Bonnie.- Hmm, sillä näyttäisi olevan kaikki fyysisesti kondiksessa, mutta selvästi sitä nyt ärsyttää jokin. Ehkä se ei ollutkaan ihan paras valinta ottaa mukaan tänne, Salma mutisee. Käymme huolellisesti läpi kaikki hevoset ja tarkistamme, että ne on kiinnitetty hyvin. Misty on kurottautunut syömään ruohoa pieneltä mättäältä, ja pian sen vieressä seisovat Ewe ja Otto alkavat pyrkiä samaa ruohotukkoa kohti. Misty kiljaisee ja häätää muut kauemmaksi ennen kuin työntää turpansa takaisin löytämäänsä mättääseen.- Hei tyypit, täällä on kuumaa kaakaota!
Kauempaa leirintäalueelta kuuluu Hannan ystävällinen kutsu, ja yhteisymmärryksessä jätämme hevoset taaksemme ja lähestymme nuotion lämmintä hohdetta kohti. Kuulen, kuinka joku hevosista alkaa taas kuopia voimakkaasti ja käännyn pikaisesti ympäri. Se on Bonnie. Muut hevoset vaikuttavat rauhallisilta, ja Misty on alkanut nuokkua seisaaltaan silmät ummessa. Huokaan helpotuksesta. Jos nuo luomakunnan herkimmät saaliseläimet eivät kerta havaitse ympärillään vaaraa, voisin minäkin varmasti nukkua yöni rauhassa.- Tuu jo Sisu tai me jäädään ilman! Salma huikkaa.
Istun alas nuotion ympärille muiden joukkoon ja tartun Hannan ojentamaan muovimukiin. Kuuma kaakao höyryää kasvoilleni ja muki lämmittää käsiäni mukavasti. Otan varovaisen siemaisun yrittäen olla polttamatta kieltäni, mutta turhaan. Poltan kieleni juomaani ja irvistän. Samassa huomaan, että vieressäni istuva Kiril tajuaa tehneensä saman virheen ja yrittää peittää tuskanhuutonsa urheasti.- Voi per… Kiril aloittaa, mutta hiljenee sitten. - Sori.
Minä hihitän ja katselen nuotion räiskyvää liekkiä. Kaikki ovat hiljaa. Ilmassa kuuluu vain polttopuiden ja nuotion rätinää ja… kohinaa. Se tulee tuulesta. Ennen kuin ehdin mainita siitä mitään, minua vastapäätä istuva Hanna alkaa puhua.- Mites leiri on teidän mielestä sujunut? Onko ollut kivaa?
Kaikki alkavat nyökytellä ja pulputtaa loputtomasti leirihoitsuistaan ja aamupäivän koulutunnista. Hyvin nopeasti keskustelu kääntyy alkuillasta järjestettyyn sählymatsiin, joka saa Kirilin ilmeen happanemaan.- Mä oisin ihan varmasti saanu sen maalin, jos Sisu olis ollut viisi senttiä kauempana! Kiril tuhahtaa.- Sä itse tunaroit sen mailasi kanssa, yleensä sählyssä koitetaan lyödä sitä palloa eikä joukkuekaverin varpaita! Ärähdän ja tönäisen häntä kylkeen muka loukkaantuneena. Kiril ottaa uuden hörpyn kaakaostaan ja rykii kurkkuaan. Ilme muuttuu vakavammaksi. Voi ei. Hetken pelkään hänen tuuppaavan minut suoraan nuotioon.
Yhtäkkiä Kiril horjahtaa eteenpäin ja pitelee päätään. Jäähtynyt kaakao läikkyy maahan ja osittain hänen ratsastuskengilleen. Otan mukin vaistomaisesti hänen kädestään, ja Salma ja Hanna alkavat kysellä huolestuneena, mikä nyt oli. Kiril pudistaa päätään ja katsoo meihin väsyneenä.- Äh, pelkkä päänsärky vaan. Mä taidan mennä nyt pehkuihin. Nähdään huomenna!
Kiril nousee ylös ja juo pikaisesti ojentamani kaakaomukin tyhjäksi ennen kuin katoaa telttaansa. Hänen olemuksessaan on jotakin erilaista. Oliko hänkin huomannut ilmassa jotakin erikoista? Me muutkin alamme pakata tavaroita ja sammuttaa nuotiota. Yö on jo täydessä vauhdissa, ja eteen näkeminen on hankalaa pimeyden keskellä. Onneksi nuotio valaisee vielä sen verran, että löydän tien telttaani. Salma, Hanna ja muut jäävät vielä nuotionrippeelle keskenään, ja kuulen Kirin häärivän teltassaan jotakin. Näen yhtäkkiä teltan kankaan läpi kirkkaan valonvälähdyksen tulevan metsän suunnasta. Puheensorina telttani ulkopuolella voimistuu. Olen kuitenkin jo niin väsynyt, että nukahdan lähes heti iskiessäni pääni makuupussin tyynyyn. Huokaisen tyytyväisenä, kun syvä uni sieppaa minut mukaansa ja katoan onnelliseen, levolliseen tiedottomuuden tilaan.Näen painajaista. Siinä ratsastan Mistyllä läpi pimeän ja kolkon metsän, Bonnien hirnunta kuuluu jostakin kaukaa puiden siimeksestä. Ympärilläni välkkyy omituisia, kirkkaansinisiä valoja, jotka leijuvat ilmassa kuin jättimäiset tulikärpäset. Mistyn kaula on hikinen ja sen voimat alkavat hiipua. Haluan kiljua, mutta kurkkuni on käheä enkä saa aikaan pihahdustakaan. Käännyn katsomaan taakseni, ja kauhukseni huomaan, että takanamme on joku. Ei, vaan jokin. Musta savupilvi, jonka pitkät ja inhottavan näköiset kädet - ei, vaan lonkerot, kymmenet lonkerot - kurottavat Mistyä ja minua kohti. Kirkkaanpunaiset silmät hohtavat sen mustan, muodottoman olemuksen keskellä ja korvissani alkaa kohista aina yhä kovaäänisemmin. Se tulee lähemmäs ja lähemmäs. Misty uupuu ja lopulta sen askel hidastuu. Tunnen meitä jahtaavan kamalan otuksen lonkerot niskassani. Se kietoutuu kaulani ympärille ja…
Havahdun hereille hengästyneenä ja hikisenä. Henkeäni ahdistaa ja yhtäkkiä tunnen, että minuun on iskemässä paniikkikohtaus. Sydän hakkaa rinnassani niin kovaa, että pelkään sen pysähtyvän. Alan haparoida puoliunessa taskulamppuani makuupussin vieressä ja napsautan sen päälle. Avaan teltan vetoketjun ja kömmin ulos ajattelematta mitään muuta kuin sitä, että nyt on pakko päästä raikkaaseen ilmaan. Köhin hengästyneenä ja haukon ilmaa keuhkoihini samalla, kun taskulamppu valaisee jalkojani. Pikkuhiljaa alan rauhoittua. Hengitykseni tasaantuu taas ja kohottaudun varovasti takaisin seisomaan. Nyt vasta huomaan, että ulkona on edelleen pimeää, ja muut nukkuvat yhä teltoissaan. Ilmeisesti kukaan ei ollut havahtunut hereille pienen episodini aikana. Vedän syvään henkeä ja tajuan, että minulla on aivan jäätävä pissahätä. Että pitikin mennä juomaan kaksi kupillista kaakaota juuri ennen nukkumaanmenoa!Huokaan ja kävelen hiukan kauemmas etsimään sopivaa pusikkoa. Löytäessäni suojaisan paikan kyykistyn, ja katselen samalla ylleni kohonnutta kuuta. Sen kalpea valo valaisee ympäröivää peltoa, puiden lehdet kahisevat tuulessa. Taivas on tähdetön. Ei vaan… oliko tuo juuri tähdenlento? Vannon, että näin juuri jotakin kirkasta ja vaaleaa kiitävän taivaankantta pitkin, aivan silmäkulmassani. Tunnen jälleen jäätävän viiman paljaalla ihollani, kun nousen ylös pusikosta ja kävelen takaisin kohti telttaani. Ei enempää pelleilyjä tälle päivälle, nyt haluan vain nukkumaan.Yhtäkkiä havahdun siihen, että kuulen rasahduksen takanani. Käännyn salamana ympäri, ja huomaan yllätyksekseni edessäni seisovan Kirilin. Outoa. Hänenhän piti olla nukkumassa. Telttojen luona oli ollut hiljaista, eikä kukaan vaikuttanut olevan hereillä minun lisäkseni. Ehkä Kiril oli alkanut voida huonosti ja tullut kauemmas, no, yrjöämään johonkin puskaan. Niin se varmasti on. Pakko olla.- Misty on kadonnut, Kiril sanoo ontosti ja katsoo minuun tiukasti. Säikähdän. Misty oli mitä? Kadonnut? Milloin? Ja miksi Kiril ei ollut herättänyt Hannaa ja Salmaa? Liian paljon kysymyksiä. Mikäli Misty on oikeasti karannut, se olisi hätätilanne.- Ei voi olla! Me tarkistettiin, että kaikki hevoset oli sidottu kiinni! Ootko aivan varma? Minua epäilyttää, että tämä on joku huono pila, jonka Kiril on punonut kostoksi lauantai-illan sählymatsin tappion johdosta.
Kiril pudistaa päätään ja tuijottaa metsänreunaan, jossa hevoset ovat kiinni. On niin pimeää, etten erota hevosia kunnolla. Kohotan taskulamppuani, mutta sen valo on yhtäkkiä heikennyt eikä se valaise kuin juuri ja juuri metrin tai kahden verran eteeni.- Se säikähti pöllöä ja juoksi metsän toiseen reunaan. Se voi loukata itsensä. Nyt on kiire!- Mutta eikö meidän pitäisi herättää muut ensin?- Ei oo aikaa.- Mutta jos Salma ja Hannakin olisi etsimässä, niin sitten meillä olis isommat todennäköis…- Ei oo aikaa, Sisu! Tule, mä näin minne päin se juoksi. Ponit on ahneita, ihan varmasti se on lähimmällä ruohomättäällä mässäämässä turpansa täyteen vihreää. Ja anna tänne se taskulamppu, seurataan sen kavionjälkiä. Tääl on viel niin kosteeta maata, että pakosti jotain jälkiä löytyy, Kiril selittää kiireisesti ja nappaa taskulampun kädestäni. En ehdi sanoa hänelle, että siitä on patterit lopussa ja me ollaan yksin keskellä ihan vierasta miljöötä. Kiril kävelee jo kaukaa edelläni, ja joudun juoksemaan hänet kiinni. Onneksi puin jalkaani villasukat ennen nukkumaanmenoa.Seuraan Kiriliä metsään, ja sisäistän, että minulla ei todellakaan ole hajuakaan siitä, missä olemme. Vilkuilen ympärilleni pimeässä ja koitan tunnistaa maamerkkejä, turhaan. Kaikki on sulautunut yhdeksi mustaksi massaksi. Taivas on peittynyt tiheisiin lehtikasvustoihin ja havunneulaset pistelevät villasukkieni pohjissa. Kiril pysähtyy viimein edessäni ja kääntää taskulampun heikon valon minua kohti.- Se on täällä. Jäljet pyörii ympyrää, joten sen on pakko olla lähellä. Kato sä tuolta pusikosta, niin mä tarkistan tän kivirykelmän, hän kuiskaa. Miksi Kiril kuiskaa? Hänen äänensä on ollut leirintäalueelta lähtien kumman… eloton. Jotenkin masentunut, tyhjä. Ei todellakaan Kirilin tapaista. Mutta ehkä hänkin on vain todella huolissaan Mistystä ja haluaa löytää ponin ennen kuin se teloo itsensä. Nyökkään vastaukseksi ja otan askeleen vasemmalle. Oksat raapivat kasvojani ja olkavarsiani, kun työnnän niitä sivuun. Misty-rakas, me kyllä löydetään sut!Kokeilen kuikuilla pusikoiden läpi, mutta se on toivotonta. On niin pimeää ilman taskulamppua, etten erottaisi edes valkoista ponia näin mustaa yötä vasten. Olen juuri kääntymäisilläni ympäri, jotta voisin pyytää Kirililtä taskulamppua lainaan, kun näen sen. Pieni valonpilkahdus kauempana silmieni edessä. Se vilkkuu vuorotellen himmeänä, sitten kirkkaana, sitten taas himmeänä. Se alkaa tanssia edestakas ilmassa, välillä sammuen ja sitten välkähtäen uudestaan. Ensin luulen sen olevan tulikärpänen, vaikka ajatus tuntuukin hölmöltä - eihän Suomessa mitään tulikärpäsiä ole. Ehkä se on kauempana maantiellä ajavan rekan tai auton valot. Se vaikuttaa uskottavalta selitykseltä. Yritän kääntää katseeni muualle, jotta voisin mahdollisesti hyödyntää sen tarjoamaa valoa ympäristöni havainnointiin. Huomaan kuitenkin, että pääni ei käänny. Mitä minulle tapahtuu? Koitan uudestaan, mutta katseeni pysyy naulittuna edessäni tanssahtelevassa valossa. Se on alkanut liikkua kiihkeämmin edestakaisin, ylös ja alas, ympäri. Minua huimaa, kun silmäni koittavat pysyä sen nopeissa liikkeissä mukana. Käteni haparoivat lähimmäistä oksaa pimeässä, mutta en ehdi tekemään mitään ennen kuin tunnen jo kaatuvani kipeästi puunjuurien ja aluskasvuston sekaan.Minulla on jälleen paha olo, ja tunnen kurkkuani kutittavan pahaenteisesti. Nieleskelen ja koitan etsiä katseellani Kiriliä. Huudan hänen nimeään, mutta saan aikaiseksi vain hennon kuiskauksen. Ei vastausta. Ympärilläni on vain hiljaisuutta ja sokaisevaa pimeyttä. Eikö Kiril ollut juuri äsken tuossa vieressäni? Löysikö hän Mistyn? Minuun alkaa iskeä paniikki. Vaikka en enää pelkää pimeää kuollakseni, on se silti epämiellyttävää tajuta, että on yksin keskellä pimeää ja vierasta metsää.
Helpotuksekseni kuulen pian tutun äänen läheisen puun takaa, ja taskulampun heikko valokeila osuu suoraan kasvoilleni.- Ootko sä kunnossa? Kaaduitko sä? Kiril ojentaa kättään minulle ja auttaa minut ylös. Hänen kätensä on kylmä ja… jotenkin vahamainen. Pojan äänessä ei vieläkään erotu se tuttu hullunkurinen pilke, jonka vielä tunnistin leirinuotiolla.- Joo, taisin vaan menettää tasapainoni. On niin pimeää, huokaan ja pudistelen housujani neulasista ja mullasta. Vilkuilen taakseni, ja huomaan, että äsken puskissa näkemäni valo on kadonnut.- Mä taisin löytää Mistyn. Se on tuolla lähistöllä yhdellä aukiolla. Tuu nyt, mennään äkkiä niin saadaan se kiinni ennen kuin se menee kauemmaksi.
Kiril hätistää minut kävelemään edellään ja ohjaa taskulampulla oikeaa tietä. Se tuntuu minusta omituiselta. Eikö olisi paljon käytännöllisempää, että hän vain kulkisi edelläni ja näyttäisi tietä? Ehkä Kiril halusi minun ottavan Mistyn kiinni, olihan se minun leirihoitsuni.Kävelen vapisevin askelin eteenpäin, kunnes eteeni ilmestyy suuri kivirykelmä. Isoin kivi on niin korkea, etten näe sen päälle, sivuilla olevat kivet ovat ehkä hieman yli metrin korkeita. Ne ovat kummallisessa puoliympyrän muotoisessa muodostelmassa. Miksi Kiril johti minut tänne? Eiväthän hevoset nyt sentään kivikiipeilyä harrastaneet. Käännyn ympäri aikeissani kysyä Kiriltä ivallisesti, että oliko tämä jokin pila, mutta en ehdi sanoa mitään. Kasvoni valahtavat valkoisiksi. Niskakarvat nousevat pystyyn. Huimaa. Painaudun takanani olevaa kiveä vasten ja tuijotan kauhuissani eteeni.
Kiril on hävinnyt. Kummallinen valopallo, jonka olin nähnyt aiemmin, on palannut. Tällä kertaa se on suoraan edessäni. Se leijuu hypnoottisesti edestakaisin ja tuntuu kuin se haluaisi minun katsovan sitä. Muistan kuitenkin viime kerran tapahtumat, ja käännän katseeni poispäin. Kauhukseni huomaan. että valoja alkaa ilmestyä lisää. Niitä on ensin yksi, sitten kaksi, kolme… sekoan laskuissa. On niin pimeää, että niiden kirkas hohde muotoutuu yhdeksi kirkkaaksi valoseinäksi ja silmiäni särkee. En näe hetkeen mitään, ja minua alkaa pyörryttää jälleen. Huudan Kiriliä nimeltä, mutta en saa suustani ääntäkään. Helpotuksekseni kuitenkin huomaan, että tuttu pörröpää tunkeutuu kirkkaiden valojen seasta ja katsoo minua. Ehdin jo huokaista helpotuksesta ja sanoa hänelle, että nyt lähdetään ja äkkiä, kunnes huomaan hänen kasvoillaan leveän hymyn. Onko tämä oikeasti hänen mielestään hauskaa? Minusta se ei todellakaan ole ja tunnen kiukun kytevän sisimmässäni. En kuitenkaan uskalla alkaa huutamaan enkä varmasti edes pystyisi. Tyydyn tuijottamaan Kiriliä tiukasti silmiin.- Voi Sisu, Sisu… kuinka sinisilmäinen sä oletkaan.
Kirilin ääni särisee ja se kuulostaa vieraan monotoniselta. Korviini alkaa kaikua käkättävää naurua, joka särkyy ja voimistuu aaltomaisesti. Yhtäkkiä pojan keho alkaa heittelehtiä villisti kuin sähköiskun saaneena. Tuikkivat silmät himmenevät mustiksi hiilenkappaleiksi ja kasvot vääntelehtivät tuskasta, kun kaikki ihmisyys katoaa Kirilin olemuksesta. Kädet ja jalat kasvavat pituutta ja muuttuvat pitkiksi, mustiksi… lonkeroiksi?!Kuka ikinä tuo edessäni seisova olento on, ei todellakaan ole Kiril. Minut on johdateltu ansaan ja nyt olen nalkissa. Tunnen olevani pieni jänis susilauman saartamana. Selkäni painautuu yhä kovemmin takanani olevaa kylmää kiveä vasten. Minua alkaa paleltaa, kun kylmä viima raivoaa villisti minua vasten. Kirkkaansiniset valot tanssivat ympärilläni ja korvissa suhisee. Se, missä Kiril aiemmin seisoi, leijuu nyt musta, savupilven kaltainen hirviö, jonka kirkkaanpunaiset silmät hohtavat uhkaavina ja tuijottavat suoraan minuun. Jalkani tutisevat ja tunnen paniikin pakottavan niitä. Nyt on pakko lähteä liikkeelle tai minun päiväni ovat luetut. Tähyilen ympärilleni nopeasti vältellen minua ympäröiviä sokaisevia valoja ja huomaan, että ne eivät ole ehtineet saartaa minua kokonaan. Jos vain pääsisin kiipeämään tuon matalamman kiven ylitse… Katson uudestaan edessäni seisovaa kammotusta. Sen lonkerot ovat tulleet lähemmäksi, ja omituinen kohina voimistuu, mitä lähemmäksi minua sen vääristynyt, muodoton keho liikkuu. Silmissä alkaa vilistä tähtiä. Olen liian kauhuissani liikahtaakseni senttiäkään. Minä kuolen. Minä kuolen nyt. Painan silmäni pakosti kiinni, odottaen jo pahinta.
Korviini kantautuu kaukainen hirnahdus, jonka ajattelen ensin olevan vain mielikuvitukseni tuotetta, toiveajattelua tai ehkä unimaailmaani tunkeutunut herätyskellon hälytys. Mutta minä en herää. Olen edelleen siinä, saarrettuna selkä suurta kiveä vasten ja edessäni on lauma virvatulimaisia valoja ja kamala, synkkä olento, joka haluaa päättää päiväni. Kuulen hirnahduksen taas. Ja toisen. Avaan silmäni, vaikka tiedän, että se ei ole hyvä idea. Sydämeni hypähtää kurkkuun. Näen, kuinka pimeyden keskeltä ilmestyy hohtavanvalkoinen hevonen - ei, sen on pakko olla poni, sen verran pieni se on - ja se laukkaa minua kohti. Oliko se Misty?!En ehdi ajatella enempää, kun valkoinen poni pysähtyy raivokkaasti kiljahtaen vasemmalle puolelleni. Meidän välissämme on vain noin metrin korkuinen kivikko. Tajuan, että tämä on ainoa mahdollisuuteni. Hirviön lonkerot ovat enää kymmenen sentin päässä kasvoistani. Minun on vaikea nähdä eteeni, mutta onnistun kiskomaan itseni kivien ylitse Mistyn luokse. Tunnen, kuinka lonkero alkaa kietoutua nilkkani ympärille ja pelkään jo olevan liian myöhäistä. Rojahdan Mistyn selkään kömpelösti ja toivon, että se ei säikähtäisi ja sinkoaisi pois ennen kuin saan tasapainoni takaisin. Poni steppaa allani levottomasti ja se hirnuu peloissaan. Hirviön lonkerot tavoittelevat sen häntäjouhia, ja tajuan, että nyt on mentävä. Annan Mistylle pohkeita kovempaa kuin oli tarkoitus, ja poni lähtee samantien laukalle kuin yhteisestä sopimuksesta. En tiedä, missä olemme, mutta luotan siihen, että paikallinen leirihoitsuni osaa tien turvaan. En uskalla katsoa taakseni, mutta silmäkulmassani näen, miten virvatulet jäävät taakse. Erotan enää vain punaisina hohtavat silmät parin metrin päässä. Misty laukkaa niin kovaa kuin pieniltä jaloiltaan pystyy, ja pelkään sen kaatuvan. Tarraan kauhuissani sen jouhista kiinni ja keskityn pysymään kyydissä. Katsoessani tarkemmin ponin kaulaa, tajuan sen todellakin hohtavan puhtaanvalkoisena kuin lumihanki pimeässä talviyössä.Tumma hiki alkaa peittää Mistyn kaulaa. Minua hengästyttää ja jalkani ovat aivan turtuneet. Olen aivan puhki. Niin minä kuin Mistykin. Valahdan ponin kaulalle ja tunnen halvaannuttavan väsymyksen pyyhkäisevän ylitseni. Ehdin jo pelätä putoavani maahan, kun allani laukkaava poni alkaa hidastaa vauhtiaan. Lopulta se siirtyy käyntiin ja puhisee hengästyneenä. Sitten se pysähtyy.
Heti niin tehdessään minä putoan. Rojahdan suoraan alas pehmeälle mullalle. Onneksi Misty ei ole kovin korkea, joten pudotus ei ole kummoinen. Makaan selälläni maassa silmät suljettuina. En tiedä, paljonko aikaa on kulunut, mitä kello on nyt tai missä olen. Keskityn vain hengittämiseen. Kuulen Mistyn hörinän jostain kaukaa, mutta muuten ympärilläni on hiljaista. En enää kuule kohinaa tai särisevää naurua. Tuntuu kuin kehoni olisi hiljaa vaipumassa horrokseen, sammuttaen valot joka kolkasta yksi kerrallaan. Kaikki mustenee ja tunnen, kuinka vajoan hitaasti syvään tiedottomuuteen. Jälleen kerran.En tiedä, kauanko olen siinä maassa maannut, kun tuttu ääni kutsuu minua jostakin läheltä. Oliko se Hanna? Ehkä aamupala on valmis. Onko hevoset jo ruokittu? Yhtäkkiä olen taas hereillä kuin salamaniskusta. Kohottaudun istumaan ja kadun sitä heti, sillä päätäni alkaa jomottaa. Katson varovasti ympärilleni ja tajuan, että makaan keskellä pientä metsätietä. Hetkinen, tässä paikassa on jotakin tuttua. Emmekö me juuri ratsastaneet tätä reittiä eilisen maastoretken ohessa? Mutta miksi minä olen täällä nyt?
Tunnen pistävää kipua vasemmassa nilkassani. Jaloissani olevat villasukat ovat rähjäiset ja niiden pohjat ovat täynnä neulasia ja multaa. Siirrän sukanvartta varovasti syrjään ja huomaan nilkassani olevan inhottavan, kirkkaanpunaisen haavauman. Se on omituisen muotoinen, kuin käärmeenmuotoinen palovamma. Mistä olen saanut sen? Ehkä olen juossut vahingossa nokkospuskaan. Niin sen on pakko olla. Tuskin saisin siihen vastaustakaan. Viimeisin muistikuvani on se, kun lähdin yöllä käymään puskassa ja näin Kirilin. Mutta miksi Kiril oli ollut ulkona keskellä yötä…?Tuttu ääni kutsuu minua taas. Kuulen lähestyvää kavionkopsetta ja riemastunutta huutoa. Ryhmä ratsastajia hevosineen lähestyy minua reitin varrelta, ja tunnistan heidät. Kärjessä on Salma suloisella Bonniella, hänen takanaan seuraavat Kiril ja Ewe sekä viimeisenä kävellen Hanna. He vaikuttavat helpottuneilta nähdessään minut, ja Salma kiiruhtaa luokseni auttamaan minut ylös.- Luojan kiitos, että löydettiin sut! Pelättiin jo, että sulle oli käynyt jotain, Salma hössöttää ja pudistelee vaatteitani mullasta. Tunnen oloni heikoksi, ja pelkään jalkojeni pettävän hetkellä minä hyvänsä. Nilkkaani koskee edelleen, mutta pystyn onneksi kävelemään sillä.- Mitä ihmettä Sisu? Sä olet viimeinen ihminen, jonka mä ajattelin haluavan lähteä seikkailemaan yksin pimeään yöhön, Kiril taivastelee maksanrautiaan Ewen selästä. Hannan kasvot ovat kalpeat.- Hyvänen aika, en kyllä todellakaan tarvitse yhtään enempää jännitystä tähän leiriin, Hanna huokaa ja auttaa minut Salman kanssa Bonnien selkään. Kykenen pihisemään heille kiitoksen, ja asetun varovasti satulaan istumaan. Salma tarttuu Bonnien ohjiin ja lähtee taluttamaan sitä eteenpäin.- Ai miten niin enempää? Onko sattunut jotain muutakin? kysyn uteliaana, vaikka tällä hetkellä pystyn hädin tuskin muistamaan, miten minä olin ilmestynyt keskelle Terälän metsää.- Eikö Sisu tiedä? Salma kysyy Hannalta ja katsoo tähän vakavana.- Ei vaivata häntä nyt liikaa. Sisu on varmasti väsynyt, ja meillä on kiire. Tallille piti palata jo kaksi tuntia sitten, siellä on varmasti jo huolestunutta porukkaa meitä vastassa, Hanna selittää ilmeenkään värähtämättä ja Salma nyökkää. He selvästi salaavat minulta jotakin, ajattelen. Mutta en jaksa ajatella sitä juuri nyt.Palaamme takaisin leirintäalueelle ikuisuudelta tuntuvan ajan päästä. Teltat on jo pakattu kasseihin ja hevoset odottavat lähtövalmiina kauempana. Ilmeisesti osa leiriläisistä on jäänyt vahtimaan tavaroita, kun Salma, Kiril ja Hanna lähtivät etsimään minua. Laskeudun Bonnien selästä tutiseville jaloilleni ja saan kimppuuni heti joukon uteliaita katseita sekä tiedonjanoisen Kirilin.- Kerro nyt, mitä sä puuhasit siellä metsässä?! Kiril huudahtaa niin kovaa, että säikähdän. Hämmennyn hänen kysymyksestään, sillä en oikeastaan tiedä sitä itsekään. Koitan muistella yön tapahtumia, mutta se on vaikeaa. Muistan vain loputtoman pimeän yön, valkoisen hohteen, sinisiä valoja ja Kirilin hahmon pellonreunassa.- E-en mä tiedä, siis sähän olit siellä myös niin eikö sun pitäisi tietää?! kysyn hädissäni.- Täh? Toisin kuin sä, mulla ei ole tapana seikkailla vieraissa metsissä keskellä yötä. Ootko nyt ihan varma, ettet sä ole tulossa kipeäksi? Kiril katsoo minua kummaksuen. Yhtäkkiä mielessäni välähtää muisto. Kiril pellonreunassa, minä palaamassa telttaani. Kiril oli sanonut jotakin Mistystä… mutta mitä? Oliko Mistylle käynyt jotakin? Ei. Misty oli karannut! Niin se oli!- Siis miten niin et ollut? Mut mähän näin sut! Just tuossa pellonreunassa, tossa noin! Sä sanoit, että Misty on karannut ja meidän piti etsiä sitä!
Osoitan sormellani kauemmas pellon pohjoissivulle, mutta saan Kiriltä vastaukseksi ainoastaan kulmien kurtisteluja.- En mä ole tuolla päin käynyt, siellähän voi olla käärmeitä ja muuta inhottavaa. Ja sitä paitsi mä nukuin kun tukki koko yön, en todellakaan olis voinut lähteä yhtään mihinkään mun teltastani.
Kirilin ääni on epävarma, ja hän katsoo minua kysyvästi.- Sä taidat olla tulossa oikeesti sairaaks, Sisu. Mä kerron Hannalle, niin saadaan sut ehjänä takaisin tallille, hän sanoo lopulta ja kääntyy poispäin muiden luokse. - Ja sitä paitsi, kaikki hepathan oli rauhassa koko yön. Tai no, Mistyn naru oli kyllä irronnu puomista, mut se oli siellä nukkumassa muiden heppojen kanssa, kun käytiin tarkistamassa ne aamulla. Se on varmaan riuhtonu ittensä irti, jotta sais naukkailtua heinää muilta hevosilta.Kiril kääntyy ja kävelee takaisin kohti puomiin sidottuja hevosia ja muita leiriläisiä. Tunnen vatsani menevän solmuun ja minua oksettaa. Joudun nojaamaan takanani olevaa puuta vasten, jotta en pyörtyisi. Jos Kiril ei ollut yöllä pellolla… jos Misty ei kerta ollutkaan karannut… mitä minä olin tehnyt yksin ulkona? Ja miten olin joutunut keskelle metsätietä, josta he minut löysivät? Yökkään läheiseen puskaan ja valun istumaan puunjuurelle. Epämiellyttävä kylmä viima pyyhkäisee hiuksiani ja tällä kertaa se tuntuu puhaltavan luihin ja ytimiini asti. Entä jos Kirikin salasi minulta jotakin? Ehkä hän ei ollutkaan mennyt nukkumaan, kuten oli väittänyt... jospa hänkin oli nähnyt jotakin kummallista yössä...
Mitä ikinä viime yönä tapahtuikin, sitä en saa koskaan tietää. Ja jokin saa minut ajattelemaan, että olisi parempi, etten koskaan tulisi tietämäänkään.Mitä Sisulle oikein tapahtui Terälän ulkoilualueen syvyyksissä..?  |
|
|
|
Post by sartsu on Jun 2, 2022 16:27:43 GMT
PerjantaiSartsu on melko helpottunut päästyään maaliin. Hän manailee mielessään kunto-osiota, joka on leirikatseeksi naamioitu. Urheilukentällä on leiriläisten lisäksi muitakin ja Sartsu miltei tuntee pilkalliset katseet niskassaan. Onneksi Kimmo on Sartsun kanssa samoilla linjoilla niin henkisesti kuin fyysisestikin ja tarjoaa naiselle heti maalissa virvoitusjuomaa. Miehen katse on hieman välinpitämätön, mutta siinä käy pilkahdus: “en mäkään olisi pystynyt”. Sartsu ei anna viimeisen sijansa lannistaa, kohta päästäisiin hevostelemaan. Vihdoin. Ja suklaapatukoitakin häneltä löytyy omasta takaa.
Parin tunnin päästä hiet on pyyhitty ja uutta pukkaa tilalle. Sartsu tuskailee painostavassa ilmassa. Muutkin leiriläiset näyttävät olevan hieman nääntyneitä. Tunnelma on hermotunut sen sijaan, että tämän pitäisi olla mukava leirin alku. Ehkä ympäristö ei ollut aivan se mitä luvattiin? Kivat puitteet urheilukeskuksen yhteydessä kyllä ja hevosillakin mukavat tarhat ahtaakon tallirakennuksen lisäksi. Ranta siintää peltojen takana, mutta samoin myös vieressä tehdasmaisema ja voimajohtoja on joka puolella ristiin rastiin. Jopa hevosten tarjohoista nousee nosturimaisia teräspalkkeja huimaavan korkealle.
Otto vaikuttaa kuitenkin mukavalta ja rennolta hevoselta, ja Sartsun mieliala hieman kohoaa. Lämminverinen muistuttaa naista lapsuuden ravitallin eläkeläisiltä, joiden selässä on mento kiitoravia pitkin pellonpenkkoja. Sartsun sydämessä oikein sykähtää, kun hän jo näkee silmissään kerrankin olevan se osaava ratsataja. Harva tyttö tai poika pysyy ravuriaskeleissa mukana, mutta Sartsulle tämä on tuttua kauraa.
Varustamisen jälkeen maastoreissu alkaa. Pellot ovat vielä versoilla ja järveltä puhaltavat tuulenpuuskat hermostuttavat hevosia sekä ratsastajia. Mutta sieltä täältä kantautuu myös pehmeää syreenien tuoksua, muistuttaen varmasti yhtä jos toistakin osallistujaa koulunpäättäjäisistä. Ensimmäinen ravipätkä on niin hulppea kuin Sartsu on odottanutkin ja hän jopa antaa Otolle ohjaa. Ruuna pärskähtelee ja nauttii selvästi varmasta ratsastajasta.
Paluu tallille sujuu hyvin, mutta Sartsu alkaa tuntea vatsassaan outoa möyrintää. Otto jää syömään karsinaansa iltaheiniä, kun Sartsu lähtee muiden leiriläisten kanssa motellille.LauantaiSarianna oli maalissa. Siis sählymaalissa, mutta ei pystynyt pitämään Kirin viiltäviä laukauksia verkosta pois. Lounasbuffet oli ollut runsas, ehkä liiankin runsas ja Sartsun vatsassa möyrii vielä enemmän. Aamun ratsastustunti oli mennyt hieman penkin alle, Otto oli ollut laiskalla tuulella ja kulkenut pitkänä kuin kameli. Hannan opastuksista huolimatta hevonen ei ollut reagoinut juuri mihinkään ja laukannostot olivat menneet ravurille tyypillisen rikkoravin kautta. Sartsu odotti jo yömaastoa. Siellä hän uskui Oton olevan elementissään ja toivoi itsekin olevan enemmän oma, iloinen itsensä.
Odotellessaan maaston alkua Sartsu auttaa Kimmoa tallilla. Mies on edelleen jäydä, mutta melko mukava. Lyhytsanainen ja hoitaa talliasiat hössöttämättä. Sartsun vatsa möyrii edelleen ja selässä tuntuu hassua kihelmöintiä: aivan kuin sadat muurahaiset olisivat löytäneet hänen paidan alleen. Tai ehkä ne ovat vain hikipisaroita? Ilmanalastakaan ei ota selvää. Välillä on kuuma kuin turkkilaisessa saunassa ja välillä miltei pakkasmainen tuuli kolistelee tallin 70-luvun ikkunoita. Sartsu päättää pukea hyvin vaatetta maastoon, kenties villapaita ei olisi ollenkaan liitoiteltua.
Yömaasto alkaa pilvisessä säässä. Kiri ja Salma pitävät Hannan kanssa iloista tunnelmaa yllä ainakin alkuun. Myös Sartsu reipastuu, kun tuntee taas Oton koulutuntia rennomman olemuksen allaan. Peltoteiltä on näkymä auki joka suuntaan. Urheilukeskus ja muuntaja on valaistu heikosti, taustalla kuuluu vaimeasti valtatien kohinaa. Tehtailta kuuluu niille kuuluvaa kolinaa, mutta jostain kantautuu pulsssimainen ääni, joka vaivaa Sartsua. Se tulee ja menee ja Otto tuntuu jännittyvän samassa aaltomaisessa tahdissa.
Sartsu yrittää jonossa tiedustella, kuulevatko muut saman äänen. Kiri pudistaa päätään hieman epävarmasti ja Sisu ei sano mitään. Pulssi jatkuu ja jatkuu, vaikka ratsuletka pääsee voimajohtojen alta pois. Joten nekään eivät voineet olla syynä. Otto on hermostuneempi, kenties aistien ratsastajansa jännityksen. Laukkapätkän aikana asia kuitenkin unohtuu. Leiripaikka metsänrajassa odottaa ja Sartsu haluaa jo iltapalaa. Kuitenkin käyntipätkällä aaltomaiset äänet palaavat.Mustan metsän takaa pilkahtaa kelmeää valoa ja hevoset ottavat hermostuneita sivuaskelia. Sartsun vatsa alkaa möyriä ääniaaltojen tahdissa ja pistely selkään on palannut. Leiripaikalle tultaessa Kirikin sanoo: “Joo, mä kuulen sen nyt”.
|
|
kiril
Teräläinen
Posts: 1
|
Post by kiril on Jun 6, 2022 18:53:58 GMT
Tuun nöyrästi vielä tarjoomaan tätä tuotosta tänne, vaikka deadline menikin eilen -- pahoittelut! En kestä miten jännää tunnelmaa ja tapahtumia ootte luoneet, Sartsu & Sisu<3 Terälä on niin ihanan inspiroivan kolkko, toivon et oisin ehtinyt kirjottaan leirin muustakin menosta vähän -- onkohan moista vielä jälkikäteen ok tehdä, köh?
LAUANTAI
Taivas roikkuu yllä tummana ja pilvisenä, kun viiden ratsukon yömaastoletka vaeltaa kohti leirintäaluetta. Peltotien varrella kulkevat voimalinjat luo reitille uhkaavan näköisiä varjorailoja, sellaisia, joihin putoamista kaikki aistit haluaa välttää viimeiseen asti, vaikka aivot kuinka osaakin päätellä tien tasaiseksi. Ei auta, että mä yritän huijata itseni rauhalliseksi, reippaaksi ja reteäksi rupattelemalla iloisesti niitä näitä Salman ja Hannan kanssa – Ewe kyttää jokaista kirottua sähkötolppaa.
(Ohimennen mä mietin, miksi Salma on ollut jotenkin ihan outo mua kohtaan leirin. Ei todellakaan ilkee, ennemminkin ylimukava. Toisaalta Salma on muutenkin aina niin aidon ystävällinen kaikille, että ehkä mä en vain silkkaa kyynisyyttäni osaa enää hahmottaa eroa?)
Poni jumittelee, pälyilee ympärilleen pitäen mua mitä ilmeisimmin ihan idioottina, kun oon raahannut sen näin karmeeseen paikkaan enkä usko sen viisaita pakoajatuksia. Vähän väliä se yrittää rynnätä steppaamaan suuntaan jos toiseenkin, kuin kauhuleffan hätääntynyt päähenkilö. Ratsastanko mä sittenkään ponilla, vai kenties tuulen riepottelemalla viulunkielellä? Yritän epäluontevan rautaisesti saada Ewen kulkemaan turpa kiinni Bonnien hännässä. Hyväntuulinen jutustelu Terälän tallin historiasta ja hevosista ei hukuta tarpeeksi tehokkaasti alleen niitä kolmea huolestuttavaa ajatusta, jotka mun päässäni pyörii. Että ihan kuin jotain ois tosi pahasti pielessä. Että ratsastajan fiilis valuu suoraan satulan läpi hevoseen. Että mä en missään nimessä saa näyttää Ewelle, miten hirveen hyvältä idealta karkuun kaahaaminen mustakin tuntuis. Mitä pidemmälle me päästään, sitä epävireisemmäks hermokimpuks mä itsenikin tunnen. Kyllähän epämukava, varautunut fiilis pisteli mua jo aiemmin illalla. Kuten niin monta kertaa ennenkin mä tein parhaani ignooratakseni sen, ajattelin vaan taas olevani jotenkin ylivirittynyt kaiken maailman kuviteltujen kauheuksien etukäteiskriiseilyyn. Tajusinhan mä jo aikoja sitten, ettei moisesta oo rahtustakaan hyötyä – enhän mä koskaan kuitenkaan tajua etukäteen varoa niitä juttuja, jotka oikeasti kannattaa kiertää kaukaa. Kuuman hellanlevyn edessä mä kyllä stressaan sitä, mitä kohtalokkaan katastrofaalista käy jos en käännäkään lämpötilanuppia parittomaan astelukuun, mutta tajuanko mä olla nojaamatta kättäni polttavanpunaiseen levyyn? En tietenkään. Tän logiikan mukaan mitään ei siis oikeasti ole pielessä nytkään. Ei onton tähdettömästä taivaasta huolimatta, ei, vaikka Hannan selitykset helteet pois hyytäneestä merituulesta ontuukin pahemman kerran. Ei sittenkään, kun Sartsu kertoo kuulevansa kummallisia ääniä ja mun vatsahapot uhkaa nousta kurkkuun silkasta selittämättömästä, kuvottavan painostavasta kauhusta. Korkeintaan oon tulossa kipeäks. Tai ehkä Mehulaman tarjoamat sämpylät oli yhtä ummehtuneita kuin miltä maistui?
(Mä ihailen sitä, miten hyvin Sartsu pysyy ravurinsa vauhdissa. Miks se onkaan Eedi, joka on komennettu vastaan Olli-Rollesta, eikä Sartsu? No, kai Sartsu osaa pitää kiinni vapaa-ajastaan jämptimmin.)
Kun voimalinjat jää taakse, Ewekin rauhoittuu vähän. Tai “vähän” on ehkä liioittelua sekin – laukkasuoran auetessa se ei ensin tahdo liikkua eteenpäin ollenkaan, vaan jämähtää paikalleen huiskimaan päätään epäluuloisesti siihen suuntaan, jossa tehdastaajama edelleen soittaa tasaista, kolkkoa konserttiaan. Kun Ewe viimein lähtee muiden perään, se rynnii niin päätöntä siksakkia, että mä epäilen sen yrittävän herätellä mua mukaansa varomaan vaaraa. Eihän poni tiedä, että mä yritän istua sen selässä flegmaattisen raskaana ihan meitä kumpaakin rauhoitellakseni, en siksi, että haluaisin syöttää leirihoitsuni sähköhökötyshirviöille. Kesäyö hämärtyi pilkkopimeäksi jo aiemmin, mutta peltotielle hohti edes hiukan kodikasta valosaastetta. Nyt viimeisetkin valopylväiden etiäiset on jääneet taakse, ja kauempana edessä häämöttää ainoastaan musteensininen aukio, jonka keskellä meidän kuulemma on tarkoitus yöpyä. Sen takana kohoaa niin synkän metsän siluetti, että se voisi yhtä hyvin olla kuusenlatvojen reunustama musta aukko. Ensin mä tajuan jo tovin rauhallisesti kävelleen Ewen teiskaavan takavasemmalle. Ehdin niskavillat pystyssä miettimään, mitä ihmettä se metsässä aistii. Vasta sitten mä näen itse, miten öisessä horisontissa välähtää. Ihan kuin taivaalle ois viimein ilmestynyt kuu, ihan kuin se ois heti taivaalle kiivettyään sukeltanut keskelle meidän edessä häämöttävää metsää ja jäänyt sen piiloon meitä tarkkaileen. Yhtäkkiä Ewe on täydellisen rauhallinen – se kävelee lyhyen matkan leiripaikan kulmaan niin rentona että mietin, kävikö joku taikuri vaihtamassa hevosen mun altani toiseen sillä aikaa, kun huomio oli valoilmiössä. Kun me jalkaudutaan ja talutetaan hevoset leiripaikan viereen, Ewe pysähtyy kaikessa rauhassa hamuamaan suuhunsa aukion tummanvihreää ruohoa. Jotenkin tää äkkiväärä muutos karmii mua vielä kummallista valoilmiötäkin kauheammin. Kun mä jätän Ewen muiden hevosten kanssa kiinni pellonreunan väliaikaispuomiin ja lähden kävelemään leiriä kohti, mä mietin, miten sen kalpeansininen herasilmä muistuttaa mua vähän niistä pahalta silmältä suojaavista riipuksista. Ehkä se on hyvä juttu?
(Sisun silmänmuotoset nappikorvikset ne oikeestaan mut tänne leirille oli vastoin kaikkea rahankulutuksellista järkeä johdattaneetkin. Mä olin kehunut Susun uuden hoitajan tyyliä, kysynyt mistä se oli korunsa hommannut, ja yhtäkkiä me oltiin jumitettu käytävällä juttelemassa yhden kokonaisen alkeisjatkotunnin verran.
“-- eikä vaan maastoilua, vaan yön yli-maasto! Ja vikellystäkin ne lupas!”, Sisu oli intoillut leiristä jolle oli just ilmoittautunut.
Enempää ei tarvittu. Ei mennyt kuin vartti, että mä olin soittanut Terälään.
“Täytyyhän jonkun pilata teidän SSS-jatkumo”, mä olin todennut kuullessani, että Seppeleestä ois tulossa leirille Sisun lisäksi myös Salma ja Sartsu. “Vaikka voin mä Sirikin yhden viikonlopun ajan olla.”
Ei mua vieläkään kaduta, olihan meillä ollut hauskaa. Kyseenalaistin kuitenkin jo heti perjantaina, miks ihmeessä olin näin persaukisena ilmoittautunut KOLMANNELLE leirille parin kuukauden sisällä.)
Sartsu, Sisu ja niiden perään huolehtivana enkelinä lähtenyt Salma katos heti jalkauduttuaan jonnekin pusikkoon kuin trio rasvattuja salamoita. Kämäistä telttaani ennätysvauhtia pystyttäessäni mä mietin, että en varmaan oo sitten ainoo, jolla on ollut vähän hutera olo. Alan oleen varma siitä, että kaikki sekoilu johtuu ihan vaan yöstä, jännityksestä ja kenties kollektiivisesta ruokamyrkytyksestä. No, varma ja varma… Niin mä kuitenkin itselleni hoen, kun lähden harppomaan kohti metsänreunaa. Oikeasti mun tarkoitukseni oli vaan käydä nopeasti kusella. Join ihan liian monta kuppia mustaa kahvia ennen kun lähdettiin tallilta. Kun silmät ehtii siinä samalla edes rahtusen tottua metsän kaikennielevään pimeyteen, mä huomaan, etten saa mielestäni sitä valonvälähdystä. Joo, mua karmii jo valmiiksi. Joo, metsä humisee ympärillä niin pahaenteisesti, että voisi yhtä hyvin aueta mun jalkojeni alta kuin petoeläimen kita ja paljastaa terävät hampaansa. Jatkanko mä silti matkaani leiriaukiolle palaamisen sijaan suoraan metsän sydämeen? Joo, tietenkin. En tajua miten on mahdollista, että samaan aikaan mulla on jäätävän kylmä, mutta kuitenkin hikoiluttaa. Muutama hiuskiekura liimautuu ärsyttävästi otsaan. Mä yritän kävellä vähän ripeämmin taistellakseni hampaiden kalinaa vastaan, mutta jalkojen alla rätisevät oksat saa mut vaan kahta kauhistuneemmaks. Kai ne kuuluu vaan mun omien askelteni alta, eihän täällä kuusessa tähän aikaan liiku ketään muuta? Sydänyöllä, helvetti. Oon jo viittä vaille luovuttanut älyvapaassa missiossani löytää täältä joku selitys välähdykselle. Joku lapsellinen, yltiömielikuvituksekas osa mun päässäni ehkä kuvitteli metsään huidellessaan, että ehkäkentieskukaties tänne todella tippu pala kuuta, tähdensirpale tai meteori tai jotain? Sitten kuusenoksan takana hohtaa jotain himmeän valkoista. Se ei loista kuin valonlähde, ehkä ennemmin kuin tosi haalistunut pimeessä hohtava maali. Se on kuitenkin just tarpeeks saadakseen mut ottaan vielä pari tärisevää askelta eteenpäin, kumartuun kohti haavaheinien ja marjattomien marjapuskien matalassa katveessa pilkottavaa juttua. Juttu ei hohda minkään sortin taivaallisen valon jämiä. Se on rikkinäinen, valkoisesta muovista tehty pyöränkori. Ettei ois ollut E.T. lentelemässä Terälän metsän yllä aiemmin, mä tuhahdan mielessäni vähän pettyneenä, tosi huojentuneena löydökseni arkisuudesta. Mä tutkin koria tarkemmin ja käy ilmi, että se on huterasti kiinnitetty maaperään kaikessa ruosteisuudessaan sulautuneeseen polkupyörään. Kukaan ei taatusti oo ajellut tällä hetkeen, ei siinä oo edes lamppua, joka olis voinut aukiolle asti loistaa. Ehdin jo huokaista jonkin sortin antiklimaattisesta helpotuksesta. Liian aikasin – heti kääntyessäni pyörän luota mä mä epäilen että mun korvaani eksyi just joku kesän nälkäsin ja kovaäänisin hyttynen, sillä äkisti tärykalvoja vihlasee terävä ininä. Pulssi hakkaa tuhatta ja sataa. Mä lähden hoipertelemaan metsästä kohti sitä suuntaa josta tulinkin, sitä, jossa puut on vähän harvempia ja tunnelma vähän vähemmän ufo. Mun korvissa vaan tinnittää, sitä tän on pakko olla, hoen mielessäni koko matkan. Tuttu juttu, vaikkei se aiemmin oo koskaan näin pahaa ollutkaan – tän siitä kai saa, kun kuuntelee musiikkia aina vaan kovemmalla volyymilla. Hiton ärsyttävää ja ihanan järkeenkäypää. Silti kaikki ei oo kohdallaan. Mitä nopeemmin mä yritän kävellä, sitä paremmin huomaan, miten jäätävän vaikeekulkuista jo tää metsän eteiskamara on. Kuka ihme olis raahannut pyörän tänne, eihän sillä mitenkään voinut ainakaan ajaa näiden juurakkojen ja epätasaisesti viskeltyjen kivenlohkareiden yli? Leirinuotio on maailman paras kiintopiste. Kun mä pääsen sen eteen istumaan tuntuu siltä, kuin oisin ollut metsässä jonkun miljoona vuotta. Otan kiitollisena vastaan Hannan kaataman kaakaon. Nainen on kuin nuhjuisen salaperäistä teflonia, mä en osaa yhtään päättää, onko se tosi luotettava ja mukava vai sittenkin vähän hämäräperäinen ja kolkko. Se sopii Terälään siis kuin nenä päähän.
Hymyilen kaakaota muivimukeihin annostelevalle Hannalle, ja värähdän heti perään kylmästä. Tiedän olevani välillä turhankin kova paleleen, mutta täällä on jo muidenkin mielestä ihan jäätävän kylmä kesäkuun keleihin nähden. Onneks kaakao lämmittäis–! “Voi per–… Sori.” Poltan kieleni, tietenkin. Ajatukset kääntyy pian sählyturnaukseen. Yö ympärillä tuntuu taas niin normaalilta -- ainakin hetken. |
|
Virtuaalisesti tapahtumaan osallistuvat saavat valita itselleen (ufo)havaintotehtävän, joka tulee sisällyttää leiritarinaan. Vähintään 1 tarina tapahtumasta on siis pakollinen, toki lisääkin saa turista ja vaikka piirtääkin! Vihjeet nivoutuvat yhteen muodostaen eri hahmojen näkemykset viikonlopun kummallisista tapahtumista... Ohessa on tarinapohjaa siivittämään öisten maastoretkien kulkua. 
Aivan ihana leiri-idea <3
