Tepan hoitovihko (yksäri)

01. Tähän on tyydyttävä

Anja Hakso seisoi Terälän parkkipaikalla eksyneen näköisenä. Tuuli hulmutteli kesäistä tunikaa, liikenteen ääniä kantautui tieltä, voimalinjat humisivat. Ilmassa oli kummaa sähköisyyttä. Pihalla hirnui hevonen — se oli ainoa kotoisa asia, tuttu ja turvallinen ääni menneisyydestä.

Aika juoksi eikä ketään näkynyt. Anja taputti jalallaan maata: hänen oli tarkoitus tutustua tänään mahdolliseen uuteen vuokrahevoseensa, suomenhevostamma P. L. Tammeliin. Se oli suoranaista kohtalon ironiaa: Anja oli eroriidassa menettämien suokkien tilalle ostanut haaveidensa hevosen, komean portugalilaisen Velho-orin, etsinyt sille arvoisensa yksityistallipaikan ja aloittanut muka uuden, paremman jakson elämässään. Ja tässä hän nyt silti taas oli — ratsastuskoulun pihassa menossa katsomaan tavan tylsää suomenhevosta, eikä edes omaksi. Tuntui kuin universumi ei edes tahtoisi Anjan elävän unelmaelämää. Velho oli kuollut, vanha työpaikka meni alta, tili tyhjä. Oli aloitettava nollasta. Taas.

Ikuisuuden jälkeen joku vilkutti Anjalle tallin ovelta.

"Sori, en nähnyt sun tulevan!" Ulriikaksi esittäytynyt lyhyt nainen pahoitteli. Hänellä oli mustat pitkät hiukset, terävät kulmakarvat ja aivan liikaa meikkiä pyöreillä poskillaan.

"Tässä on riimu ja tässä naru, voit hakea Tammelin tarhasta. Kantsii pistää naru turvan ympäri, se on vähän possu."

Mitä vähättelyä. Vaikka rautiaalla olikin kiltti katse, yritti se viedä uutta ihmistä heti kättelyssä kuin pässiä narussa. Harjatessa tamma iski päänsä Anjan leukaan ja satuloidessa tallasi vahingossa varpaille. Possu se oli, eikä vähänkään. Siltä hevonen Anjan mielestä näyttikin — siansilmäinen, jyhky ja etupainoinen työjuhta. Kaukana elegantista ja eläväisestä iberialaisesta... Kännykän taustakuvana ollut komea otos Velhosta hieroi suolaa haavoihin joka kerta kun Anja katsoi kelloa.

"En tahdo olla töykeä, mutta minulla on tiukka aikataulu tänään. Neljältä on asuntonäyttö," Anja puhisi koittaessaan kiivetä ilman jakkaraa mammuttitamman kyytiin. Tammeli oli ollut huomattavasti helpompi taluttaa kuolaimilla, mutta se työllisti silti yrittämällä yhä epätoivoisesti puskea jokaiselle vihreälle mitä vastaan tuli.

"Oo, muutaksä kauempaakin?"

"Nurmakoskelta, työ siirtyi tänne. Jos on lykkyä ja saan asunnon niin muutan jo kesäkuussa."

"Hyvä, sittenhän voisit alkaa vuokraamaan Tepaa vaikka heti!"

Ulriikka oli nähtävästi varma että Anja tahtoi ryhtyä vuokraamaan hevosta, mutta Anja ei. Tammeli, vai Tepaksiko sitä piti kutsua, oli kaukana mieleisestä. Sen maailmaan ei tuntunut mahtuvan mitään muuta kuin ruoka, ja ratsastaessa ei voisi kamalampaa jyyrää olla. Anja tunsi kirjaimellisesti pelkät etujalat allaan, kuin takaosaa ei olisi lainkaan olemassa. Kädet ja vatsalihakset maitohapoilla hän yritti pidätellä ryysivää tammaa — Ulriikka käski nostaa laukan kun ravi meni kaahaamiseksi, se kuulema helpottaisi. Ei helpottanut. Eikä Anjalla ollut edes ratsastushanskoja!

Tepa oli leveä kuin sotalaiva. Se alkoi puuskuttamaan jo 20 minuutin kohdalla ja puolessa tunnissa polle oli jo ihan puhki. Anjalla ei ollut koskaan ollut yhtä kamalaa ratsastusta: tamma ei taipunut niin mitenkään, se painoi käsille kuin keilapallopussi, pohkeella paukuttamalla säädeltiin kaasua ja ohjasta (lujaa) vetämällä jarrua ja rattia. Istunnalla olisi voinut heittää vesilintua, tosin eipä perusistunnassa tässä rynkytyksessä voinutkaan ratsastaa.

Mutta silmät Tepalla oli yhä kiltit, vaikka skannasivatkin jo seuraavia ruohonkorsia.

"Haluuksä alkaa vuokraamaan Tepaa? Saat tehä mitä haluat sen kanssa, mulla kun on tuo selkä niin kipee niin en voi itse oikein muuta ku harjailla."

Anja sai miettimisaikaa riuhtoessaan suomenhevosta pois orastavalta piennarruoholta. Eihän tämä ollut yhtään sitä mitä hän kaipaisi, mutta toisaalta Tepa oli silti ainoa edes jotenkin fiksu valinta. Muut olivat joko liian pitkän ajomatkan päässä, liian kalliita, tai sitten omistajat vaativat kuuta taivaalta ja raporttia jokaisesta kultamurunsa turpakarvan värähdyksestä. Tepan luokse oli lyhyt ajomatka, Ulriikka tuntui melkein turhan rempseältä omistajalta, eikä 50 euroa kuukaudessa ollut hinta eikä mikään ottaen huomioon että Anja saisi käydä niin usein kuin tahtoi.

Mutta tahtoiko hän oikeasti jatkaa Tepan kanssa?

Sitä hän ihmetteli itsekin ajaessaan kohti asuntonäyttöä, sillä Ulriikka oli nyt saanut hevoselleen vuokraajan. Anja ei ollut edelleenkään varma päätöksestään, mutta hän päätti katsoa mitä elämä tällä polulla tarjoaisi. Paljon murtuneita varpaita ja kipeitä hauiksia ainakin, sekä uudet, paksut ratsastushanskat.

// HANNA: Voihan Anja ja Tepa. Saapi nähdä kumpi jyrrää kumman ja mihin mennessä, kunhan eivät mene hallin seinästä läpi kesken liikuntatunnin! Mutta jos johonkin, niin voin samastua rakkaan hevosen menetyksen jättämään kipeään.