16.05.2023 - Vieraita pohjoisesta@Anja @Laura Koskela [Osa tästä tarinasta]Michaelin lupaamat ratsastusretket pidettiin halukkaille ja sitten, ennen kuin paluu koittaisi lopuillekin, äiti kysyi kiinnostaisiko Charlottea lähteä ajoreissulle Pimikallioon tapaamaan Kivivaaroja.
”Saitko heihin yhteyden?!”
”Sain”, äiti hymyili, ”ja Hanna sanoi, että kaikin mokomin kylään. Ajattelin, että kun lähdemme keskiviikkona, niin huomenna ehtisi vielä tekemään päiväreissun sinne, jos aamulla aikaisin lähtee.”
”Ketkä tulee?”
”Ketkä haluaa ja kuinka monta autoon mahtuu. Michael lupasi, että voimme lainata hänen autoaan.”
Niinpä Lotte, Dewn, Kitty, äiti ja Oliver kapusivat tiistaina autoon. Isä käski viedä Hannalle terveisiä. Oliver, vaikkei Kivivaaroja tuntenutkaan, tahtoi lähteä mukaan seikkailuun ja tuli siksi vielä kyytipojaksi.
”Voi vitsit on kiva nähdä Hannaa!” Kitty hytkyi takapenkkien keskellä, Lotte toisella ja Oliver toisella puolellaan. ”Kuinka kauan siitä jo on? Ei, en mä halua miettiä, ihan liikaa!”
”Muistatko hänet?” Dewn kysyi etupenkiltä Lottelta.
”Hannan? No tietysti”, Lotte sanoi. ”Hän söi aina omenaa.”
Äiti ja Kitty purskahtivat nauruun.
”Ai mitä –”
”Ettekö muista”, Lotte sanoi pahastuneena, ”hänellä oli aina omenia eväänä tallilla ja taskuissa ja jätti sellaisia rankoja niistä aidantolppien päälle.”
”En minä muista mitään tuollaista”, äitiä huvitti.
”Hei joo, ihan totta”, Kitty sanoi äkkiä, ”niin muuten teki! Mä luulin aina, että siellä oli joku erityistaiteellinen hevonen, joka sylki omenat syötyään ne jäännökset aitojen päälle.”
”Hyvä sitten, hän ilahtuu Emilyn omenahillosta, mitä pakkasin mukaan lahjakassiin...”
Kaikki nauroivat.
Niin he huristelivat pohjoisesta kohti eteläisempää Suomea. Lotte, joka ei ollut kasvanut Suomessa, vaikka sukujuurensa siellä olivatkin, ei ollut pahemmin tullut tutustuneeksi maahan Lappia lukuun ottamatta. Helsingissä hän ei ollut käynyt vielä kertaakaan, niin kummallista kuin se ehkä olikin pääkaupungista puhuttaessa. Eivätkä he sinne asti menisi nytkään, sillä Kivivaarojen talli Terälä sijaitsi Lahden liepeillä Pimikallion kunnassa. Alexiina soitti vielä ja varmisti heidän tulonsa, ja Hanna vastasi toivottaen heidät tervetulleeksi.
Ajomatkan he viihdyttivät itseään ja toisiaan erilaisilla leikeillä, kuten ”arvaa seuraava auto” ja ”laiva on lastattu”. Oliver osoittautui sanaleikeissä nokkelaksi, kun taas Dewnillä oli ihmeellinen kyky aavistaa liian monta kertaa oikein seuraavan vastaan tulevan auton merkki ja väri.
Sitten Lotte ujutti nappikuulokkeet korviinsa ja jäi kuuntelemaan musiikkia, kun Kitty ja Oliver pelasivat puhelimilla jotakin yhteistä peliä. Äiti ja Dewn puhelivat vaimealla äänellä etupenkeillä; se sekoittui hurisevaan taustaääneen melodiseksi ja rauhoittavaksi huminaksi.
Autossa matkustamisella oli aina ollut Charlotteen unettava vaikutus ja niin tosiaan: kun hän seuraavan kerran havahtui, he ajoivat hidastaen kuoppaisesti pompottavaa soratietä ankeassa maisemassa. Lotte veti kuulokkeet korvistaan ja nousi silmiä räpytellen istumaan paremmin. Taivas oli kokonaan harmaassa pilvessä. Tehdaspiippuja kohoili rumien rakennusten lomista, kun he alittivat suuren sähkölinjan.
”
Olet. Saapunut määränpäähän”, navigaattorin robottimainen naisääni ilmoitti. Äiti pysäytti auton urheiluhallin parkkipaikalle ja irrotti turvavyön.
”Täh”, Lotte sanoi. ”Missä me ollaan?”
”Perillä.”
Lotte katsoi epäuskoisesti mulkoillen rumaa hallia ja vähän matkan päässä näkyvää urheilukenttää, jossa kävi kuhina ilmeisesti alakoululuokan ollessa parhaillaan siellä liikuntatunnilla.
”Perillä?
Täällä? No on paikka tallilla.”
Äiti otti lahjakassin, jonka oli tuonut kotoa asti, ja he purkaantuivat autosta ravistelemaan ja verryttelemään jäseniään. Oliver oli innoissaan kaikesta, varsinkin urheilukentällä yleisurheilua harrastavista ikäisistään lapsista.
”Ou, vau!”
’Vau’ ei ehkä ollut se sana, jolla Lotte olisi Kivivaarojen paikkaa nimittänyt. Terälä sijaitsi kaupunkikeskustan liepeillä lähellä tehdasaluetta ja oli rumin pieni hevostalli, minkä oli kuunaan nähnyt. Kyllä hän oli Terälän sivuilta jotain lukenut siitä, että tallirakennus oli ollut vanha varasto tai vastaavaa, mutta ei ollut osannut kuvitellakaan todellisuuden olevan näin karu ja ankea. Se oli jo jollain kierolla tavalla melkein kiehtovaa.
Kävi navakka tuuli ja muovipussi sekä jonkun pikaruokapaperit lensivät pihan poikki. Lasten meteli kantautui kentältä, mutta he lähtivät hitaasti kohti oletettuja tallinovia. Tallirakennus oli yhdessä urheiluhallin kanssa kiinni sen sivussa. Toisella puolella oli mutaisia, pieniä hevostarhoja, jotka olivat tyhjillään sähköpaimenet lurpattaen. Heinäpaikalla paalikääreet riepoivat tuulessa. Toinen auto ajoi parkkipaikalle, josta purkaantui perhe kahden lapsen kanssa. He kaikki lähtivät urheilukenttää kohti.
Talli vaikutti sen sijaan hiljaiselta.
He astuivat sisään avoimista ovista viileään tallikäytävään. Karsinoita ei ollut montaa ja vain kahdessa niistä oli hevonen: vuonohevonen, jolla oli pitkä otsatukka silmillä, sekä pullea happaman näköinen suomenhevonen, joka painoi korvia luimuun heidän lähestyessään.
Äiti soitti kännykkä korvallaan Hannalle, kun Lotte vilkuili vain laimeasti kiinnostuneena hevosten tietokylttejä.
’Joottu’, luki toisessa, ja
’Tepa’ toisessa. Oliver kuikuili Jootun karsinaan. Hevoset olivat ankeissa pienissä karsinoissa, puolet pienemmissä, kuin mitä Orange Woodin karsinakoot olivat. Ja McPhee Ranchilla hevoset eivät olleet tallissa ikinä, paitsi kipeinä tai talviöinä.
”Hanna tulee pian”, äiti sanoi puhelun loputtua. ”Hän on pitämässä ratsastustuntia maneesissa.”
”Missä täällä on maneesi? Urheiluhallissa vai?”
”En tiedä, mutta he ovat juuri lopettelemassa, joten tulevat aivan kohta.”
”Minä haluan mennä katsomaan, mitä ne tekee siellä kentällä”, Oliver sanoi. Dewn lähti hänen kanssaan. Kitty haahuili tutkimassa kaikkea. Alexiinan ja Lotten katseet kohtasivat heidän jäätyään kahden.
”Älä sitten sano mitään tylyä”, äiti varoitti hiljaisesti.
Lotte oli juuri sörkkinyt viereisen lämpiön ovesta roikkuvaa surullista irtolaudankappaletta.
”Miten olisi totuus?”
Äiti kallisti merkitsevästi päätään.
”Kaikilla ei ole mahdollisuuksia, suhteita tai rahaa, niin kuin meillä, Charlotte...”
Monien kavioiden lähestyvä yhteislompsinta seurasi hetken perästä ja jono kypäräpäisiä ratsastajia talutti ratsujaan sisään. Lotte tunnisti heti Sankarin, jonka vuoksi ylipäänsä oli Terälän löytänyt. Hän odotti, että ratsastaja käänsi sen oikeaan karsinaan ja meni sitten ruunaa tervehtimään. Viimeisen sisään tulleen hevosen, hyvin vaaleankellertävän ja vaaleasilmäisen eestiläisen perässä saapui väsyneen ja vähän ruipahtaneen näköinen hoikka keski-ikäinen nainen, jonka ruskeat lyhyet hiukset olivat pienellä poninhännällä ja yllään oli likainen viininpunainen tuulitakki. Charlotte oli vielä silittelemässä Sankaria, kun äidin iloinen tervehdysääni kajahti ja hän halasi naista pulputen puhetta, mihin liittyi heti perään Kitty.
”Siitä on niin pitkä aika! Voi hyvänen aika! Kauan te olette täällä asuneet?”
Hannalla oli hiljainen, vaisu ääni, kuten Lotte oli muistellutkin.
”Kaksi vuotta. Lahdessa myö asutaan.”
”Aa, siellä, niin aivan, aivan… Ajatella, että Charlotte teidät löysi ihan sattumalta; joku hevonen oli tuttu ja –”
Nimensä mainittuna, Lotte lipui heidän luokseen. Äiti vaikeni, kun Hanna vilkaisi häneen, sitten katsoi heti perään tarkemmin uudelleen.
”Eikä…”, Hanna sanoi vaisusti. ”Oletko sie... Charlotte?”
”Joo”, Lotte sanoi ja oli samassa tuntevinaan itsensä punastumassa, mikä oli epätavallista ja kiusallista. Hanna oli tosiaan nähnyt hänet viimeksi vain vähän vanhempana kuin mitä Oliver oli nyt, juuri ennen heidän muuttoaan Englannista Kanadaan.
”Voi syssit”, Hanna kuiskasi. ”Olet sie nätti. Ja mie kuulin, että teillä oli häät juuri… onneksi olkoon.”
Lotte painoi katseensa ja koetti olla hymyilemättä, mutta ei se oikein onnistunut. ”Sie, Kitty, et paljoa ole muuttunut”, Hanna sitten jatkoi ja Lotte oli helpottunut, kun pääsi pois huomiopaikalta.
”Häääh, älä nyt noin sano!” Kitty rääkäisi. ”Kai mä näytän nuoremmalta? Kato ny, kato tarkkaan – tai älä liian tarkkaan”, hän sanoi käännellen päätään ja lihaksiaan puolelta toiselle.
”Tukka on eri muodissa –”
Jotain he siinä hölöttivät mitä kuuluu kukkuluuruu, kunnes äiti muisti käsissään pitelemänsä lahjakassin Hannan ohjatessa heitä takaisin ulos. Ulkona oli alkanut sataa kaatamalla. Urheilukenttä kauempana tyhjeni pikavauhtia.
”Tässä on kuule meiltä jotain pientä –”, äiti sanoi rännien pauhun yli heidän jäädessään seisomaan vielä katoksen alle. ”Vähän tuliaisia rapakon takaa –”
Oliver juoksi kädet päänsuojana heitä kohti Dewnin harppoessa pidemmällä perässä.
”Sain työntää kuulaa!” Oliver ilmoitti innoissaan syöksyttyään äidin luo tätä halaten. ”Se oli hauskaa, mutta sitten alkoi sataa!”
”Sehän on kiva. Oliver, tässä on Hanna Kivivaara, meidän vanha tallityöntekijä. Poikani, Oliver”, Alexiina lisäsi Hannalle.
”Kuinkas vanha sie olet?”
”Kahdeksan”, Oliver pullisti rintaansa ja kätteli tomerasti kuin pieni herrasmies.
”Oot samaa ikää kuin tuo meidän Ukko.”
Dewn ja Hannakin tervehtivät, ja taas Hanna pyöritteli vaisun hämillään päätään kuullessaan, että Dewnkin oli jo ikämiehiä, jolla oli viisivuotias tytär. ”Tässä tuntee ihtensä niin vanhaksi...”
”Sanopa muuta”, äiti yhtyi, ja Kitty taustalla irvisteli.
Huono ajoitus sään suhteen pilasi jonkin verran esittelykierrosta, mutta totuuden nimissä ei edes aurinkoinen keli olisi paljon hyvää tälle paikalle tehnyt. Hanna lähinnä vain vähäsanaisesti selitti Terälästä, minkä jälkeen antoi Alexiinalle ajo-ohjeet Lahteen parinkymmenen kilometrin päähän heidän varsinaiseen kotiinsa. He palasivat autoon ja lähtivät uudelleen ajamaan.
”Ruma paikka”, Lotte sanoi heti, kun he olivat liikkeellä. Hänen oli pakko päästää totuus huuliltaan, kun äiti niin oli sitä käskenyt pidätellä.
”Kurja kyllä”, äitikin myönteli alakuloisesti, ”mutta mitä ohimennen kuulin, niin Hanna tekee päätoimisesti töitä vanhustenhoitajana ja miehensä on jonkinlainen sähköasentaja, niin on hienoa, että pystyvät pyörittämään myös sitä oikeaa intohimoaan, tai siis Hannan unelmaa.”
”Minusta siellä oli kivaa”, Oliver kommentoi.
”Et edes käynyt tallissa, olit vain urheilemassa.”
”Kävin!”
Lotte ei ruvennut vänkäämään. Kitty oli kumma kyllä hiljaa.
”No?” Lotte sanoi tönäten häntä vähän. ”Eikös ollutkin dystopinen paikka?”
”Jaa, häh?” Kitty oli ihan pihalla. Mitä hän oikein oli pohtinut? ”Musta oli ihan hauska idea yhdistää urheiluhalli ja talli, kaikki saman katon alla kätevästi. Helppo harrastaa kaikkea!”
”Niin, Kitty on oikeassa. Hyvällä ratsastajalla on oltava hyvä peruskunto, ja mikäs sen parempi, kuin saada sitä ylläpidätettyä noin helposti samassa paikkaa?” äiti sanoi edestä.
Mutta vaikka he sitten kuinka koettivat kääntää Terälän kauniin puolen esiin eri tavoin, Charlotte halusi kieriä paikan kiehtovassa melankolisessa rumuudessa; se nimittäin jollain tavoin sai Michaelin (ja hänen – ajatus iskeytyi tajuntaan ensimmäisen kerran vasta nyt!) Whïtewoodin tallin näyttämään sitäkin kauniimmalta, upeammalta ja täydellisemmältä.
